Kahvia ja shampanjaa

Kello oli vasta vähän yli yhdeksän, kun saavun asiakkaan aulaan. Palaverin alkuun oli vielä kolmisen varttia aikaa, joten istuin aulakahvilaan latten ja croissantin kanssa. Selailen kännykästä vähän uutisia, vähän Facebookkia ja vähän sähköposteja. Vastasin pariin meiliin ja hyväksyin asiakkaalta juuri tulleen palaverikutsun samalle päivälle; olin aamulla vastannut pyyntöön pikaisesta palaverista.

Vähän ennen kymmentä kävelin respaan kirjautumaan sisään ja sain vierailijakorttini. Odottelin aulassa vielä tovin, kunnes palaverikumppanini saapui noutamaan minut ja nousimme hissillä muutaman kerroksen. Otimme automaatista kahvia mukaan neukkariin ja naureskelimme jollekin kahveja odotellessamme. Chitchattia kofeiinitärinöistä, jotka eivät koskaan ole kovin kaukana konsultin elämässä. Konsultti on organismi, joka muuntaa kofeiinin puheeksi.

Kävimme läpi asiakkaan tarpeita, piirtelimme valkoseinälle, suunnittelimme ja mietimme parhaita ratkaisuja. Noin puolivälissä palaveria neukkariin saapui kollegani, joka on kyseisen asiakkaan omakonsultti, eli nimikkokonsultti, joka tässä tapauksessa myös työskentelee sovitun määrän päiviä viikossa asiakkaan tiloissa ja tuntee asiakkaan näin suht läpikotaisin.

Olimme vielä hyvässä vauhdissa, kun ovelta kuului koputus. Aikamme oli loppu ja seuraavat kolkuttelivat ovella. Keräsimme kamamme ja kävimme vielä käytävässä läpi tehtävälistan, jonka palaverissa sovimme.

Asiakas siirtyi seuraavaan palaveriinsa, minä menin kollegani kanssa lounaalle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta lounasravintolan lasiseinien läpi, kun juttelimme niitä näitä automatisoiduista valosysteemeistä ja muista aavistuksen nörtähtävistä aiheista perjantaipihvit lautasillamme. Taisin minä muutamalla sanalla mainita poikanikin, joka oli tulossa kotiin viikonlopuksi autollaan, jonka kävimme hänelle ostamassa heti vuodenvaihteen jälkeen.

Lounaan jälkeen kollega lähti takaisin työpisteelleen, kun taas minä suuntasin kahvimuki kädessä aulan perimmäiseen nurkkaan Skype-palaveriin. Palautin ohimennessäni vierailijakorttini ja toivottelin respan naisille hyvät viikonloput. Istuin nojatuoliin aulan nurkassa, avasin koneeni, laitoin bluetooth-kuulokkeet korvilleni, täppäsin puhelimen hotspotin päälle ja liityin kokoukseen.
Hetken perästä asiakas oli linjoilla myös ja aloitimme konsultaatiopalaverin. Asiakas kävi läpi pulmakohtiaan, minä esittelin ratkaisuja ja googlailin niihin ohjeistuksia. Pidimme tehokkaan puolituntisen, jonka päätteeksi asiakas oli tyytyväinen ja konsultti samoin; on aina hieno tunne kun on voinut auttaa. Ja palkkaakin siitä saa 😉

Pakkailin läppärin reppuuni, mutta jätin kuulokkeet korvilleni. Sonnustauduin asiakkaan tiloista kohti juna-asemaa. Napsautin puhelimesta Spotifyn päälle ja solautin aurinkolasit silmille. Nautin harvinaisesta talviauringosta lumen narskuessa jalkojen alla kävellessäni vajaan kilometrin matkan junalle.

Junassa istuessani kello löi kaksi ja toimistolla, minne olin matkalla, alkoi kuukausipalaveri. Liityin palaveriin Teams-linkin kautta ja korviini alkoi tulvia esitys työhyvinvoinnistamme ja -viihtymisestämme, eli syksyllä tehdyn tutkimuksen tulosten läpikäynti. Hymähtelin itsekseni junassa seuratessani esitystä puhelimen ruudulta. En ollut ollenkaan yllättynyt, että olemme niin kovasti tyytyväistä sakkia. Vapaus, veljeys, tasa-arvo. Meillä on hyvä tehdä töitä.

Juna saapui Rautatieasemalle ja kävelin toimistolle yhä palaveria kuunnellen. Toimistolle saapuessani poistuin Teams-kokouksesta ja napsautin kuulokkeet kiinni ja siirryin näin sujuvasti live-esityksen pariin. Kuorin takin päältäni, lykkäsin kamani nurkkaan ja hipsin kahvinurkkaukseen haukkaamaan palan kakkua ja pienen suolaisen välipalan.

Jossain vaiheessa palaverin loppupuolella kahvinurkkauksesta kuului tuttu poksahdus ja siirryin jälleen sinne käytävältä, missä olin istuskellut koneeni kanssa, kuunnellen esityksiä ja lähetellen muutamia sähköposteja, jotka oli saatava hoidettua vielä ennen viikonloppua. Sain käteeni lasin shampanjaa, kilistelin työkaverin kanssa ja palasin käytävälle lasini kanssa.
Kellon lyödessä neljä oli vielä viimeiset esityksen rippeet jäljellä. Suurimmalla osalla ei ollut kiire minnekään; luultavasti aika moni jäi vielä istuskelemaan ja juttelemaan työkavereiden kanssa pitkäksikin aikaa palaverin jälkeenkin. Osa alkoi kuitenkin vähin äänin valua ulos, hakemaan lapsia tarhasta ja muuten vaan kotiin viikonlopun viettoon.

Minulla ei yleensä ole kiire, mutta tällä kertaa lähdin kymmentä yli neljän, sillä sattui olemaan tapaaminen keskustassa puoli viideltä. Huiskautin heipat niille, jotka sattuivat huomaamaan lähtöni ja astuin ulos kylmänkosteaan perjantai-iltapäivään, kuulokkeet jälleen korvillani, kävellessäni noin vartin matkan tapaamiseeni.

Tyytyväisyys elämääni – työelämään ja kotielämään ja siihen miten ne toisiinsa suhteutuvat – huokui jokaisesta solustani. Päivään oli mahtunut taas paljon: meilijumppaa, palaveria kasvokkain, lounasta työkaverin kanssa, online-palaveria, työkavereita ja sisäistä palaveria. Toimimista asiakasrajapinnassa ja sen ulkopuolella. Huumoria työkavereiden kanssa. Syvää mielihyvää siitä, että on voinut jakaa osaamistaan ja sillä auttaa muita omassa työssään. Mahtava fiilis siitä, että saa tehdä töitä niin upeassa porukassa kuin tuo meidän työjengi on.

Tapasin mieheni keskustassa ja ajoimme yhdessä kaupan kautta kotiin. Kotona odottivat teinit 2/3 – esikoinen oli saapunut jo aiemmin päivällä kotiin, tosikoinen vain kymmenisen minuuttia ennen meitä vietettyään iltapäivän parhaan kaverinsa kanssa. Koirat riensivät ovelle vastaan. Elämä maistui mansikalta.

Teksti on julkaistu alun perin Sannan Marilka-blogissa

.